NCAA, muutto ja maratoni

Taas on ehtinyt kaikenlaista tapahtua tässä viimeisen muutaman viikon aikana. Tiiu tosiaan tuli ja meni ja hänen lähtoään seuraavana päivänä lähdin Wayne Staten kanssa kisareissulle Indianapolisiin. Kyseessä oli kakkosdivisioonan NCAA kilpailut, eli vuoden suurimmat kisat. Meiltä lähti matkaan yhteensä 18 uimaria ja kaksi uimahyppääjää. Miesten joukkue suoriutui kisoista erinomaisesti, mutta muutamilla naisilla oli vähän hankalempaa. Kokonaispisteissä meidän miesten joukkue oli neljäs mikä oli ihan mieleton suoritus ottaen huomioon, että meillä oli vain 9 miesuimaria. Naiset olivat kokonaispisteissä kahdeksansia joka oli myoskin odotettua paremmin. Kisoista tuli yksi voitto (miesten 100 rintauintia) ja muutamia kakkos- ja kolmos-sijoja (viesteissä). Lisäksi monet pääsivät uimaan joko illan A tai B finaaleissa. Kisoista jäi oikein hyvä mieli, etenkin miesten joukkueen puolesta. Nyt on siis kausi paketissa ja minun valmennus-urani tässä kohtaa ohi. Kokemuksena valmennus oli erittäin palkitseva ja nyt on vähän haikea fiilis, mutta samalla odotan innolla tulevaisuutta ja "oikeita" oman alan toitä.
Ikävä kyllä tähän blogi-tekstiin mahtuu myos huonoja uutisia. Erosimme nimittäin Alexin kanssa juuri ennen kisoihin lähtoä. Toisaalta ajankohta oli hyvä, koska sain rauhassa miettiä asioita kisareissun aikana. Suurin syy eropäätokseen oli minun pitkäaikainen haaveeni palata takaisin koti-Suomeen kun valmistun koulusta. Ihmissuhdeasiat eivät ole ikinä helppoja, mutta minua helpottaa tieto siitä, että pääsen takaisin Suomeen jo 14.5. Erostakin on vähän haikeat fiilikset, mutta olin ehkä jollain tasolla osannut jo varautua asiaan joten se tietysti helpottaa. Niin kuin äiti aina sanoo: "kaikella on tarkoituksensa ja asioilla on tapana järjestyä". Joten kyllä tämäkin tästä!
Kun palasin kisareissulta kävin pakkaamassa tavarani ja muutin ystäväni Aaronin luo jolla oli onneksi tyhjä huone vapaana. Olen nyt asunut täällä reilu viikon ja kaikki on mennyt hyvin. Olen treenannut Aaronin kanssa ja meillä on muutenkin ollut kivaa asua yhdessä. Aaronin lisäksi täällä asuu myos kaksi muuta miestä. Taas asun siis miesten keskellä, mutta onneksi nämä kolme kämppistä vaikuttavan siistimmiltä kuin edelliset.
Joulun aikaan ilmottauduimme Aaronin kanssa maratoniin sen enempää asiaa miettimättä. Aaron aina sanoo rankoista urheilusuorituksista, että "it's all mental" ja olen alkanut myos itse uskomaan tähän "viisauteen". Toki treenasimme maratonia varten, mutta molemmat tiesimme ettei se ollut niin paljon kuin olisi pitänyt. No kerran kun olimme päättäneet osallistuvamme, mehän myos osallistuttiin. Kisa juostiin viime sunnuntaina Ann Arborissa (noin tunnin päässä täältä meiltä). Aaronin vanhemmat ja tyttoystävä olivat myos kannustamassa meitä. Kisa alkoi 7:30 sunnuntai aamuna ja juoksimme puolillepäiville asti. Molemmat selvisimme, emmekä kävelleet yhtäkään askelta; vedetkin juotiin juosten. Tavoitteenamme oli selvitä koko 42 kilometriä kävelemättä, mutta mitään aikatavoitetta emme asettaneet. Lopullinen aikani oli 4h28min58s joka oli mielestäni parempi kun ensikertalaisena olisin osannut odottaa. Kokemuksena maratoni oli yllättävän positiivinen. Juoksu tuntui hyvältä suunnilleen koko matkan, totta kai lihakset sattuivat, mutta se ei ollut mitään ylitsepääsemätontä. Juoksemme siis varmasti toistekin!
Nyt on siitäkin koettelmuksesta selvitty ja viimeiset kaksi päivää on mennyt aika lailla levon merkeissä. Tänään kävimme tosin uimassa, mutta aika rauhallisesti mentiin vielä. Nyt olisi enää vähän reilu kuukausi siihen kun Ceci, isi, siskopuoleni Nina ja hänen miehensä Jani tulevat tänne minua piristämään. Aikalailla loppusuoralla alkaa siis olemaan tämä minun Amerikan seikkailuni! Ja se tuntuu hyvältä.

Miesten joukkue ja valmentajat kisojen jälkeen.

Aaronin tuttu sponssasi meille tällaiset fanikyltit maratonia varten. Kuva otettu juuri ennen kisan alkua.

Lähes koko matka juostiin hymyssäsuin. Tässä olemme juuri matkan puolivälissä.

Aloitimme juoksun yhdessä ja niin me myos lopetimme sen.

Kuvassa kaksi pacer:iä jotka juoksivat vapaaehtoisina tiettyä vauhtia jotta juoksijat tiesivät kuinka kovaa (tai hitaasti) mentiin. Olimme näiden kahden herran matkassa lähes koko juoksun ajan ja heidän ansiostaan selvisimme kunnialla loppuun asti. Iso kiitos siis heille!